Taas on kuukausi vierähtänyt. Olivia täyttää huomenna 7kk <3 Nyt käännytään jo kumminkin päin, selältä vatsalleen ja vatsalta selälleen. Eteenpäin ei vielä niinkään mennä, mutta lattialla pyöritään hirmuisesti ja ihan itse saa jo kalastella kauas heiteltyjä leluja. Sängyn päällä mönkii kuin mittarimato <3 
 Ruokakin maistuu, puuroa vetää ja lihatkin on aloitettu jo. Kalaa en ole vielä antanut, mutta sitä vois ens viikolla käydä ostamassa. Kananmunaakin on saanut kerran. Kaikkea siis ollaan jo maistettu kohta. 

Käytiin perjantaina ostamassa Olivialle uusi turvaistuin. Maksoi ihan maltaita, mutta ihanahan se on. Britaxin Multi-Tech 2 ja tottakai Elena värillä, eli pinkki-musta. On se kuitenkin aika pystyasennossa, että en tiedä viittiikö ihan vielä pitkiä matkoja siinä istuttaa Oliviaa. Kaukalo vaan alkaa käymään sen verran pieneksi, että ulkovaatteet päällä ei siihen mahdu. Tästäkin sain muuten jo itkun aihetta. Että mun vauva on jo niin iso, ettei siihen kaukalookaan mahdu enää.. Haluisin, että mulla olis aina vain sellainen pieni käärö, jota vois pitää sylissä ja tuuditella. Mutta nuo lapset kun ne kasvaa ihan hirveetä vauhtia ja tää vauva-aika on tosiaan niin äärettömän lyhyt. Vaikka vauvahan mulla vieläkin on, mutta jo vähän isompi vauva. 
Syöttötuolia me lähdettiin muuten hakemaan, mutta sitä ei saatu. Ei ollut kuin se yksi kappale ja sekin sellainen väärän värinen. Haluan pähkinän värisenä, nyt kun kerta sekin pitää uutena ostaa. Kellään ei ollut käytettyä eikä mistään kirppareiltakaan löytynyt. Maksetaan sitten itsemme kipeeks siitäkin. Kunhan se ensin tulis, että pääsis hakemaan. Alkaa jo selkä kiittämään ja muutenkin tuo sitterissä syöttäminen. Olis niin kivaa, kun sais lapsen pöydän ääreen, sit vois syödäkin vaikka ihan yhtäaikaa. Vaikka aika kasassa tuo lapsi vielä on, kun sen syöttikseen tökkää, mutta kunnolla tukemalla niin kyl se siinä 10min pystyy olemaan. 


Mä oon nyt sit hakenu kouluun takasin, eli sinne syksyllä. Ja perhepäivähoitopaikan hain myös Olivialle. Tekee niin pahaa, ettei mitään rajaa, mutta pakko. Pakko on mennä kouluun, vaikka ei yhtään nappaakaan. Ja mä kauhulla odotan muutenkin sitä rumbaa. Taitaa mammalla alkaa uudestaan unettomat yöt. Ensin päivät koulussa, sit illat lapsen kanssa ja sit yöt tentteihin lukemista ja ah, niitä ihania näyttösuunnitelmia ja stressiä ja vaikka mitä... Onneks se ei oo kuin n. 9kk, sit se on ohi! Sit mä oon lähäri, mitähän mä silläkin tutkinnolla edes perkele teen. Mä en tiedä yhtään, mitä mä edes haluisin isona tehdä. Tällä hetkellä mä haluisin olla vain äiti, hoitaa lapsia muutaman vuoden ja sit alkaa miettimään, että halusinko mä ehkä tehdäkin jotain. Niin mä aion tehdäkin, koulu, perhe ja sit mietitään elämää uudestaan. Mä oon ihan tyytyväinen, kun olis vaan talous turvattu, hyvä paikka asua ja rakas perhe ja lapset ympärillä. Muulla ei niinkään väliä.


Täytyy varmaan tännekin jo ääneen sanoa, että nyt se laihdutus alkaa! Tänään. Mä oon sen sata kertaa alottanut ja kestänyt yhden päivän.. Nyt mä oon saanut totaalisesti tarpeekseni tästä valasolosta ja siitä, että MITKÄÄN vaatteet ei mahdu päälle. Paitsi lökäpökät. Viimeks eilen kun piti syömään lähteä ulos, niin mä ajattelin, että tähänkö on oikeesti tultu, kun ei ollut mitään mikä mahtuis päälle. Farkut ei mee jalkaan, ne kinnaa jo reisien kohdalta, puhummattakaan siitä, että perse pitäis mahtua kanssa. Paidat ei mee päälle kun on niin jumalattomat daisarit ettei henkeä saa. No, kieltämättä ei mua ne isot tissit haittaa, mutta muu kyllä. 
Eli tänään se alkoi, dieetti. Vaaka näytti aamulla kauheita, rehellisesti, mä painan nyt jo sen verran kuin viimeisilläni raskaana, itseasiassa enemmänkin. Vyötärön mitta on kanssa ihan kamala, en tiedä riittääkö edes kaksinumeroinen luku siihen mittaan, jos riittää niin ei oo kaukana siitä kolminumeroisestakaan. Tavoite on saada ainakjn edes vähintään 12kg pois, 15kg niin oon enemmän kuin tyytyväinen. Vaikka ei toi paino ole se, mitä mä orjallisesti tuijotan, jos lähtee vaan 10kg niin ei haittaa, kunhan sentit häviää lantiolta ja vyötäröltä sitäkin paremmin! Kunhan mun entiset farkut mahtuis jalkaan ja vaatekoko pienenis sen kaks kokoa pienemmäks. 
Hyvä on jo tämän päivän alku, aamupalaksi oli teetä ja vesimelonia. Nam nam! Tämä on järkkyä ekat päivät, nyt kun jaksan tsempata itteni niin viikon päästä on jo paljon parempi olla.




 

Olivia täytti tänään 6kk <3 On mulla jo iso tyttö. Tuntuu siltä, että siitä olis vain muutama viikko kun huusin ja vaikeroin supistusten kanssa synnytyssalissa... Toinen samanlainen, niin on mennyt jo vuosi!

Tänään oli ihan paska päivä. Heti aamusta alkoi mökötys. Ärsyttää kun V nousee aamulla ylös ja heti alkaa valitus, väsyttää, vituttaa, kissa huutaa, mikään ei ole hyvin! Sit ei ollut senkään vertaa... Kerrankin tosin se olin minä, joka avasin suuni puolen päivän aikaan. Käytiin lenkillä ja kahvilla. Sitten alkoi iltapäivästä Olivialla huono päivä. Varmaan hampaita tulossa..
No, nyt on tyttö unilla, V jossain päin kaupunkia, minä kotona, Corona korkattu ja ihan hyvä fiilis. Kerrankin.

Olivia lähtee ihan kohta eteenpäin. Peppu nousee sellaseen malliin jo ylös, että ei kauaa mene kun mä saan juosta sen perässä pää kolmantena jalkana :D Enää en todellakaan voi jättää sängyn päälle hetkeksikään, sen verran pyörii ympyrää ja menee aika vauhtia jo takaperin. siitähän se kiukku tuleekin, kun lelut menee vaan kauemmas eikä ollenkaan lähemmäs <3

Hain tänään perhepäivähoitopaikka hakemuksen. Tekee pahaa, mutta pakko se on vaan laittaa lapsi syksyllä hoitoon. Ei nappaa sitten yhtään tuo koulu, mutta kunhan saisin vaan sen käytyä ja paperit käteen sieltä. En tuntisi oloani ihan niin luuseriksi sitten enää. Ja just viikonloppuna puhuttiin äidin luona, että olis se ihan turvallista, että olis kummallakin vanhemmalla edes joku tutkinto alla, että jos ero tulee niin siinähän jäät lapsen kanssa tyhjän päälle, jos kaikki toimeentulo on tullut toiselta osapuolelta. Varsinkin kun ei olla edes naimisissa, tai vaikka oltaiskin, mut jos olis avioehto. Ei sillä, että meillä huonosti menis tai että ero olis tulossa. Mutta realistisena ihmisenä kaikkeen kannattaa varautua.. Mä oon itseasiassa yllättynyt, kuinka hyvin me ollaan V kanssa selvitty tästä vauvan tulosta, meillä menee itseasiassa tosi hyvin. <3

Huhhuh... Tässä on muutaman viikon aikana ollut vähän liikaa kaikkea. V on siis irtisanottu ja ollaan saatu tapella sen pomon kanssa ihan sellasista lakiin perustuvista perusasioista kuten että se irtisanomisaika on 2kk jonka aikana on pakko maksaa palkkaa... uskomaton äijä! No, nyt ne on ilmeisesti päässyt asioista sopuun ja yhteisymmärrykseen. Kyllä mäkin sain muutamat raivarit ja itkut, kun V olis vaan halunnut antaa periks ja kukaan muu kuin minä en tässä asiassa taaskaan pitänyt puolia. Ei enää ikinä yksityisyrittäjälle töihin, joka kuuluu perhepiiriin..... 

Enää on sellainen pienen pieni huoli, että mitäs sitten kun palkka ei enää tule tilille maaliskuun jälkeen? Seuraavaks saa huolehtia siitä, saiskos V töitä jostain. Pakko sitä olis vaan saada ruokaa lähinnä nyt ainakin lapselle, itsestä ei niin väliä. 

Tähän samaan syssyyn sitten meidän auto hajos, monen sadan euron lasku tulossa. V:n kännykkä hajos, se on huollossa...

Eikä tässä vielä kaikki!

Maanantaina lähdettiin lapsen kanssa päivystykseen ja oltiin osastolla yö. Tyttö heräs aamulla ihan normaalisti ja söi ihan normaalisti, mutta sen jälkeen alko kiukku ja neiti melkein nukahti sitteriin. Iskin sänkyyn muttei siitä nukkumisesta mitään tullut kun vähän väliä huus jotain, johonkin sitä lasta sattui. Epäilin hampaita, tunnin päästä ajattelin, että vatsaan sattuu. Annoin sitten panadolia, ei vaikutusta. Siis tyttö yritti KOKO ajan nukkua, vähän väliä huusi kun sattui johonkin. En saanut lapseen mitään kontaktia, tyttö oli ihan veltto, avas välillä silmät mut oli ihan apaattinen. Soitin äidille, soitin V:lle, kumpikaan ei ollut mitenkään huolissaan niin en mäkään sitten. Yritin soittaa terveyskeskukseen, ei vastattu. Kolmen tunnin jälkeen aloin olla jo lievästi sanottuna paniikissa, olin soittanut sen sata kertaa sinne perkeleen terveyskeskukseen. Kun kello löi 12 soitin neuvolaan kun niillä alko soittoaika. Itkin ensin ihan hysteerisesti terkalle, joka käski soittaa ambulanssin. Varmisti että tiesin hätänumeron ja lopetti puhelun. En tajunnut ollenkaan, että tilanne oli niin paha. Ambulanssi tuli 10 minuutissa, tottakai sillon kun kaks vierasta miestä tulee sisään tytön silmät levähti auki ja vierasti. Mutta olihan se vähän töttöröö, käskivät meidän lähteä päivystykseen. Sinne mentiin sitten, V oli tullut vauhdilla kotiin kun soitin että ambulanssi on tulossa. Tunti meni että päästiin ensimmäiselle lääkärille. Sitten päästiin lastenlääkärille, sitten odotettiin varmaan tunti ennenkö hoitaja tuli ottaa verikokeita. Minä yritin purra hammasta ja laskea kymmeneen etten olis alkanu itkee lapsen kanssa, kun neulaa iskettiin suoneen. Sitten odotettiin reilu tunti tuloksia, kaikki ok. Sitten mentiin ultraamaan pää, kaikki ok. Lapsi ihan ulapalla edelleen, nukkui vaan ja kitisi. Koko päivänä se lapsi oli varmaan juonut aamun jälkeen yhteensä 100ml maitoa, kello oli yli viisi ja edelleen vain nukkui ja kitisi. Puol kuusi tuli oksennukset lattialle, äidin päälle ja lapsen päälle. Puoli seitsemän vasta päästiin osastolle, sitä ennen otettiin taas verikokeita ja jälleen pidättelin itkua samalla kun 5kk vauva huutaa hysteerisenä sylissä. Osastolla meni purkki päärynää ja V sanoi jo että kyllä se siitä ja lähti kotiin, kun ei saanut jäädä osastolle yöksi. Heti kun V oli ovesta lähtenyt kaikki päärynät tuli ulos, taas oli lapsi ja äiti oksennuksessa. Sitten meni 80 ml maitoa, tyttö nukahti klo 22 ja klo 23 raukka oksensi sänkyyn. Sen jälkeen nukkui koko yö, välillä kitisi vähän. Minä en nukkunut, en luottanut yhtään, että lapsi säilyy hengissä jos nukahdan vaikka hoitajakin kävin monta kertaa yöllä tarkistamassa tilanteen. Mä olin niin väsynyt jo siitä päivästä, etten osannut muuta kuin itkeä loppuillan. 

Aamulla tyttö oli ihan ok. Söi, jutteli, naureskeli ja ruoka pysy masussa. Ja taas labranäytteen siitä samasta suonesta, taas yritin pitää itseni kovana ja lohduttaa vain huutavaa lasta. Kaikki oli ok, labroissa ei ollut mitään. Lapsi söi ja oli kunnossa. Kukaan ei osannut oikein sanoa mitään. Lääkäri sanoi että jos se oli mahatauti, mutta ei käy mun ja siskoni järkeen, jos kerta tulehdusarvot ei ollut koholla ollenkaan. Päästiin kotiin tiistaina. Nyt on lapsi ollut ihan kunnossa. 

Huoh...Mä sanoinkin jo V:lle, että nyt alkaa mulle riittämään tämä. Nyt vois jo alkaa vähän helpottamaan tämä elämä. 

Muutenkin musta alkaa tuntua siltä, että tarvitsisin jonkun vapaaillan, vapaapäivän, jonkun oman harrastuksen johon paeta. Alan olee jo niin väsynyt ja kiukkunen ja kyrpä otsassa. Mä en enää meinaa jaksaa ottaa vastaan kaikkea lapsen itkua, vaikkei se lapsen vika ole. Ei mikään ole 5kk ikäisen vauvan vika. V on kaks kertaa viikossa salilla, se on vain kaksi iltaa mutta se tuntuu siltä että olen joka ikinen ilta yksin. Kaikki päivät oon jo yksin, sit vielä illatkin. Huoh... 

Tää taitaa olla taas näitä päiviä, jolloin tuntuu, että kaikki kaatuu päälle just nyt. Jospa huomenna olis parempi päivä. 

Kaikki muut nukkuu, mä en saa unta... Aloin yks päivä miettimään, että tosiaan, melkein joka ilta pyörin tunninkin ajan sängyssä ennen kuin uni tulee. Vaikka olen yleensä iltaisin aivan kuoleman väsynyt. Ja nään mitä ihmeellisimpiä unia, viimeks syttyi sota ja venäläiset ampui ihmisiä tosta noin vaan mun silmien edessä. 
Sen lisäks heräilen montakin kertaa yössä kuuntelemaan Oliviaa. Eli se, että lapsi nukkuu yönsä hyvin, ei todellakaan tarkoita sitä, että äitikin nukkuisi. 

Tähän aikaan vuorokaudesta alkaa yleensä miettimään asioita vähän liikaakin ja ottaa kaiken itseensä ja turhan vakavasti. Mutta silti, mä olen jo pidemmän aikaan miettinyt sitä, miten voi olla miehelle joskus lapsen hoito ja lapsen kanssa oleminen niin vaikeaa. Jos lapsella on nälkä, sille annetaan ruokaa, jos sitä väsyttää, se laitetaan nukkumaan. Jos lapsi tarvii seuraa ja huomiota sen kanssa leikitään, lauletaan, ihmetellään asioita ja sylitellään. Välissä vaihdetaan vaippa. 
Mutta meillä tämä tapaus vaan seisoo kitisevä lapsi sylissä sillä asenteella, että ei sille voi mitään. Ja murjottaa. 
Mä olen yrittänyt ymmärtää ja antaa aikaa ja ymmärtää ja ymmärtää ja ymmärtää. Mutta hitto soikoon, en minäkään aina jaksa vain ymmärtää. 
Tuntuu siltä, että mä hoidan aikalailla yksin koko lapsen. Kyllä, V on paljon Olivian kanssa iltaisin ja viikonloppuisin. Mutta, minä olen se, joka aamulla vaihtaa vaipan ja vaatteet, annan maidon. Minä olen se, joka annan lounaan, päälle maitoa, laitan päikkäreille. Annan taas ruokaa ja leikin, vaihdan vaippaa ja taas ruokaa. Kylvetän, teen iltapesut, puen yökkärin ja laitan nukkumaan. Ja aamulla taas sama rumba... 
Mies sitten viihdyttää tyttöä, mutta siinä se. Kyllä hän vaipankin osaa vaihtaa, mutta yleensä saan sanoa että "Olivialle voisi vaihtaa vaipan" tai "Olivialla on nälkä, anna vaikka 160ml maitoa". Joku sanoisi tässä kohtaa, että saisin olla tyytyväinen, kun äijä suostuu edes pyydettäessä tekemään. 
Mulla on ollut alusta asti melko suuret odotukset ja toiveet V:n suhteen siitä, millainen isä hänen pitäisi olla. Johtuen todennäköisesti siitä, että oma isäni oli aina töissä eikä niin ollen hänellä ollut aikaa olla lastensa kanssa. Minulla ei ole yhtään sellaista muistoa, jolloin isä olisi jäänyt hoitamaan minua, kun äiti olisi lähtenyt jonnekin. Tai muutenkaan, että isä olisi esimerkiksi laittanut minut nukkumaan. Kyllä isä illalla pesi hampaat kanssani, luki iltasadun (jos telkkarista ei sattunut tulemaan kymmenen uutiset samaan aikaan) ja syötti aamuisin puuron. Ja kyllä se teki mun kanssa eräänä talvipäivänä ison lumiukonkin ja laski pulkalla mäkeä kerran, jos toisenkin. Mutta tiedättehän, sellainen rutiineista huolehtiminen jäi äidille kokonaan. Jos asiat olisi jääneet isän hoidettaviksi, olisin valvonut vielä yhdentoista aikaan illalla, hoitoon olisin mennyt vasta puolen päivän jälkeen...
Niin, todella odotan että V olisi enemmän vastuuntuntoinen. Tietäisi, mitä laitetaan lapselle päälle, mitä se syö ja mihin aikaan ja milloin se menee päikkäreille. Haluisin, että V nauttisi aidosti lapsensa kanssa touhuamisesta. 
En mä epäile, etteikö hän pärjäisi Olivian kanssa, jos lähtisin vaikka koko viikonlopuksi pois. Aivan varmasti pärjäisi. Vaikkakin ehkä tulisi muutama puhelu, että paljonko sitä maitoa pitää laittaa tai mitä sosetta tyttö syö. 
Lyhyesti sanottuna mä haluaisin, että mä voisin joskus istua rauhassa illalla telkan ääressä ja katsoa lemppariohjelmani, kun iskä hoitaisi tytön vaikka nukkumaan ja ihan mielellään. Mutta kun mulle tulee sellainen olo, että nyt tuolla miehellä palaa pinna ihan kohta ja se on kamalan äkänen ja kiukkunen, kun mä istun tasapersettä telkan ääressä ja hän koettaa hoitaa lasta. No tietenkin mä menen "pelastamaan" sitten sekä miehen että lapsen, koska... koska en halua ajatella, että mies äkäilee ja minulta kyllä onnistuu ihan helposti lapsen hoitaminen. 


V on hieno ihminen ja hyvä isä, jos vaan niin tahtoo. Hyvä isä hän on jo nyt. Kaipaan vaan enemmän sellaista omatoimisuutta. Herranjumala, onhan Olivia hänenkin lapsi ja ihan laillisesti hänkin on Olivian huoltaja! Ei kaikkeen tarvitse ikään kuin pyytää minulta lupa ja minun siunaus. 


Joku varmasti ajattelee, että pienet on minunkin huolet, mutta viis siitä. Sitäpaitsi, mä tiedän, että V:llä tässä asiassa on varmasti vielä suurempi stressi ja murhe kuin minulla. Mutta vaikeaa sitä on näin äitinä, kaiken keskipisteenä, tietää millaista on olla tuore isä ja vähän niin kuin kaiken ulkopuolella. Siinä sitten yrittää tulla ja hoitaa lasta. Minussakin kun saattaa olla sitä vikaa, että täällä mäkätän, kun mies ei tee mitään, mutta tosiasiassa en edes anna tehdä vaan sanon aina että "kyllä minä voin hoitaa vaipan vaihdon/syötön/nukkumaan laiton". Että se siitä sitten.

Oltsu nukahti kuin nukahtikin pinnasänkyyn päikkäreille. Ulkona kun on tänäänkin melkein -20 astetta pakkasta. Saan olla ainakin hetken itsekseni ja rauhassa. Kohta se mieskin varmaan saapuu kotiin. Sitten lähdetäänkin vähän etsimään tyttöselle uusia vaatteita kevääksi. 

Voi vitsi, oon niin iloinen. Kyselin eilen Mll:n muskareista ja tänään sieltä soitettiin, että päästiin yhteen pienten ryhmään. Ensi keskiviikkona siis muskariin klo. 14 :) Ryhmässä oli jo kymmenen perhettä, mutta ottivat meidät vielä kuitenkin mukaan. Aika kallista hupiahan se on, mutta aivan varmasti Olivia tykkään hurjan paljon. 

Huomenna on taas vauvauinti, kolmannen kerran. Taas kuuden aikaan sängystä ylös. Tällä kertaa ajattelin, että annan Olivian nukkua ihan viimetippaan asti, annan ennen lähtöä vaan maidon ja yökkäri päällä lähdetään. On kyllä niin typerää, kun pitää niin aikasin jo alottaa, 8 aikaan täytyy olla jo altaassa. Meidän neiti kun nukkuis siihen asti tai jopa yhdeksään asti yöuniaan! No, viime lauantainakin meni kuitenkin ihan hyvin ja jaksoi olla koko puolituntisen altaassa. Ja huomenna päästään ehkä sukeltamaan ekaa kertaa. :) Saa nähdä mitä neiti siitä tuumaa. 

Voisinkin tästä nyt kun toinen vielä nukkuu kaikessa rauhassa mennä vähän laittautumaan. :) Tälleen kun on vaan kotona, niin hyvä kun saa hiuksia harjattua tai laitettua vaatteitakaan päälleen. :D  Mutta nyt kun on lähdössä tuosta ulko-ovesta pihalle, niin vois vähän panostaa ja edes hieman ripsarii laittaa. 

Okein hyvää viikonloppua kaikille! (:

Tänään käytiin seurakunnan vauvaryhmässä Olivian kanssa. Kiva, kun oon saanut jonkun "harrastuksen" tytön kanssa. Ei tarvii enää kökkiä kotona kaikkia päiviä neljän seinän sisällä ja Oliviakin näkee muita vauvoja. Kaikki on vaan vanhempia kuin Olivia, mutta katsoopahan isommilta vähän mallia. Soitin myös Artmukselle ja kysyin josko pääsis vauvamuskariin. No, sitä ei niillä tänä keväänä järjestetty, kun kaikki ilmoittautuneet oli jo melkein vuoden ikäisiä, niin ne sitten yhdistettiin isompien ryhmään, ja muualla tietenkin on kaikki muskarit täynnä. Niin taas mun tuuria, olen vain aivan liian hidas näissä jutuissa. 

Eilen aloin olee jo ihan onneton Olivian soseiden syönnin kanssa, kun tällänen hieman kärsimätön luonne olen. Tuntu, että neiti ei tykkää sitten mistään, kun bataattiakin suu irvessä syötiin ja työnnettiin kielellä ulos. Ostin sitten toisenlaisen, vähän pienemmän lusikan ja yritin tänään sitten uudestaan sitä bataattia niin johan maistu ja jälkkäriks luumua, iltapäivällä toisen kerran. Nyt ajattelin sitten, että johan sitä varmaan voisi alkaa antamaan niin paljon, kun neidin napa vaan vetää. Tähän asti oon antanut sosetta vaan max pari ruokalusikallista. Ja eilen annoin ekaa kertaa hedelmäsosetta. Ihan sen takia, että jos luumu vähän auttais tossa vatsan toiminnassa. En kyllä vielä ajatellut totuttaa sen enempää makeisiin, kunhan ensin syödään ja maistellaan noita suolasia enemmän. 

Nyt on kyllä Olivia muutamana päivänä, tai itseasiassa koko viikon nukkunut niin huonosti päikkäreitä, että huh. Sais nuo pakkaset vähän laskea, niin sais lapsen ulos nukkumaan. En millään viitsi laittaa vaunuihin, jos on yli -10 astetta pakkasta, tuntuu, että se on kyllä liian kylmä, vaikka kuinka pakkais toiselle vaatetta päälle ja peittoa ympärille. Kyllä tälläsillä pakkasilla voi lenkillä käydä, mutten kyllä jätä tunti tolkulla toista ulos nukkumaan. Eilenkin kävelin reippaan puolituntia tuohon Kuokkalan keskustaan. 

Tietysti nukkuuhan tuo lapsi onneksi yönsä, että ei sinänsä haittaa, vaikkei päivällä nukukaan. Olishan sen kuitenkin kiva, jos sais tehtyä jotain omiakin juttuja välillä. 

Meillä on kyllä tuo Olivia sellainen aarre, että välillä en voi kun ihmetellä. Tyttö on nukkunut abouttiarallaa kaksi kuukautta täysiä öitä. Tietenkin on öitä, jolloin herää yöllä syömään, mutta noin niin kuin pääsääntöisesti nukkuu. Ja itsenäisyyspäivän hujakoilla saatiin rytmi vielä käännettyä niin, että yöunille mennään 21 mennessä, enää ei tarvii valvoa puolille öin. Ja vielä lisää ihmetyksen aihetta: tyttö nukahtaa itsekseen sänkyyn. Ei ole pahemmin tarvinnut kanniskella ja hyssytellä noin kuukauteen. Tietenkin on iltoja, jolloin tarvii syliä ja nukahtaa syliin, ja sen kyllä niinä iltoina sallin ja sylittelen, koska pääsääntöisesti ei sitä tarvitse tehdä. Voiko tosiaan olla, että mä jo kaipaan yöheräämisiä?! :D

Tästä pääsntäänkin tähän toiseen aiheeseen sopivasti. Minunhan piti imettää vähintään sen puoli vuotta, mutta se sitten tyrehtyi ja lopahti. Tästä asiasta mä oon itkeskelly eräänkin illan ja päivän, varmaan kohta sen kaksi kuukautta. Eikä se ahdistus tunnu vieläkään kaikkoavan, tosin pari viikkoa sitten annoin lopullisesti periksi ja lopetin kokonaan koko imetyksen. 

Ensimmäinen moka oli juuri se, että kun Olivia alkoi 2kk iässä nukkumaan satunnaisia kokonaisia öitä, niin aloin antaa pullosta iltamaidon. Huomasin, että näin säästyn siltä jopa viiden tunnin iltaimetystissittelymaratonilta. Toisekseen sain tytön unten maille yleensä 23-24 välillä, ei siis tarvinnut enää valvoa yhteen, kahteen asti yöllä. Kolmanneksi, kun annoin pullosta, neiti nukku pidempiä pätkiä, yleensä koko yön. Sitä pulloa ei koskaan olisi pitänyt imetyksen kannalta antaa. Aamuisin mulla tietysti oli tissit räjähtämispisteessä ja sainkin muutaman viikon ajan pumpattua omaa maitoa pulloon, jonka annoin illalla. Korviketta ei siis tarvinnut välttämättä antaa. Mutta eihän tätä iloa kauan kestänyt, kun tissit tajusi, ettei ole syöjää ja kohta ei enää aamuisin tissit ollutkaan kivikovat. 

Olivia oli 3kk, kun mietin, että jääköhän sille nälkä vielä imetyksen jälkeen. Kokeilin sitten antaa korviketta vielä tissin päälle ja hyvin uppos. Aloin siis antaa korviketta päivisinkin vielä lisäks. Pikkuhiljaa siinä sitten usko ja toivo alko loppumaan imetyksen suhteen. Tässä vaiheessa olisin vielä voinut pelastaa koko jutun kyllä, se olisi luultavasti ja hyvin todennäköisesti tosin tarvinnut viikon, kahden valvomisen, kun lapsi olisi roikkunut nälissään rinnalla. Lisäksi ajattelin, että enhän mä voi pitää lasta nälässä, kun se on nyt tottunut saamaan sitä maitoa enemmänkin. Tätä sitten itkin muutaman viikon, imetin ja annoin pullosta, itkin ja imetin ja se vei kaikki mun voimat ja mieli oli niin paha siitä, että kun ei sieltä tissistä mitään tule. Aamulla ajattelin, että nyt vaan tehopäivät käyntiin, tissiä vaan tunnin välein, koko ajan. Päivällä jo loppui usko ja ajattelin, että kyllä mä lopetan koko imetyksen, illalla sitten vaan annoin taas tissiä, että kyllä tää tästä. Tätä jatku ainakin pari viikkoa, ja joka ilta kun lapsi meni korvikepullon jälkeen nukkumaan mä itkin miehelleni, että kun ei se oma maito riitä. Ja vielä pahemmalta tuntui, kun huomasi, että ei tyttö välitä yhtään siitä, vaikkei tissiä saakaan. Lapselle siis asia ei ollut mikään ongelma, äidille sitten olikin sitäkin enemmän. No, nyt sit pari viikkoa sitten, kun Olivia täytti 4kk, lopetin imetyksen, kokonaan. Vielä tällä viikolla teki mieli yrittää vielä, mutta sitten taas "tulin järkiini", että turha kai sitä nyt enää on aloittaa. Vieläkin tuntuu pahalta, mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa. Tuntuu vaan siltä, että oon täysin epäonnistunut tässä, varsinkin kun mulle itselleni imetys oli niin tärkeä asia, kun se loppujen lopuksi lähti niin hyvin alussa käyntiin. Eri asia olisi ollut, jos alusta asti siitä ei olisi tullut yhtään mitään. No, seuraavan lapsen kohdalla tiedän, että imetys vaatii sen, että öitä täytyy valvoa. Se on vaan sitten vaikeampaa ja rankempaa, kun on esikoinenkin päivisin hoidettavana, eikä voi nukkua silloin kun vauvakin nukkuu. Ehkä mulle ei sitten tule enää ikävä yöheräämisiä ja yösyöttöjä. 

Hui, kylläpä oli vuodatus. Jatketaan vaikka sitten toinen päivä, etten ihan romaania kirjota yhtenä iltana. :D

Tästä se lähtee, ensimmäinen blogipäivitys. 

Tämän blogin tarkoitus on lähinnä toimia päiväkirjanani ja kanavana, johon saan purettua iloa, surua, ahdistusta, kaikkea mitä päässäni pyörii päivät pitkät.

Olen siis 21-vuotias nainen, avovaimo, äiti. Tuo järjestys on vain oikeastaan tällä hetkellä täysin päinvastainen. Kaikki energiani menee pääsääntöisesti äitinä olemiseen, tämän uuden hienon roolin opetteluun. Siinä sivussa pyrin olemaan myös hyvä avovaimo miehelleni ja jossain taka-alalla pyörii myös se naiseus. En tiedä ymmärtääkö kukaan tätä, mutta minusta tuntuu siltä, ettei kerta kaikkiaan ainakaan juuri nyt tähän yhteen ihmiseen mahdu samaan aikaan sekä äiti että nainen. Lähinnä nyt sellainen seksuaalinen nainen, joka pitäisi itsensä hyvässä kunnossa, kauniina ja terveenä ja viettelisi illan tullen miehen ja välillä myös lounasaikaankin. 

Minulla on siis pikku prinsessa Olivia, joka on 4kk ikäinen. Olivia syntyi perjantaina 16.9.2011 klo. 8.12 pitkän ja tuskaisen työn ja ponnistuksen jälkeen sain maailman suloisimman lapsen syliini, rinnalleni. Kyllä, siinä meinasi jo usko loppua ja varsinkin voimat. Mutta kun kaksi kätilöä sekä mieheni huusi kaikki yhtäaikaa että "PONNISTA!" niin pakkohan se oli. Ja olihan se sen arvoista. Olivia oli 3145g ja 49 cm, pipo oli 34cm, juuri sopiva. <3 


Nyt tuo tyttö on yli 7kg ja yli 60cm pitkä, vaatekoko vaihtuu uhkaavasti jo 68cm. Minun vauvani jo nauraa, kiljuu, heiluu ja tarttuu esineeseen. Viikko sitten aloitettiin soseet, nyt ollaan syöty jo perunaa, porkkanaa ja tänään maistettiin bataattia. Peruna oli yäk, porkkana ok ja bataatti ilmeisesti hyvää. Viikko sitten loppui myös imetys. Mutta se on oma tarinansa ja siitä voin purkaa sitten myöhemmin tuskaani. 


Niin, onhan minulla myös mies. Lapseni isä. Maaliskuussa tulee neljä vuotta siitä, kun löysimme toisemme. Kihloihin menimme 2009 juhannuksena. Samaisena kesänä muutimme saman katon alle. Ensimmäistä vauvakuumetta lievittämään hankimme kissanpennun. Vuosi sen jälkeen hankimme toisen. Vasta sitten sain oikean vauvan. ;) 

Elän melko tavallista elämää. Olen opiskelija ja nyt äitiyslomalla. Mietin päivät ja yöt, menenkö kouluun syksyllä, vai jäänkö kotiin. Ehkä sekin selviää joku kaunis päivä. Jos rahalla ei olisi merkitystä, jäisin kotiin. Kotiäitiys sopii minulle.